COUNTING HOURS (MONGOGARIE,NSW)

Vähiin käy ennen kun loppuu!

Nimittäin päivät Mongogariessa. Huomenna on aika heittää hyvästit ranchille ja jatkaa matkaa kohti Byron Bayta, jiihaa! Kolme viikkoa Suen ja Keithin luona on kulunut ihan hujauksessa, mutta täytyy myöntää, että tällä viikolla aloitin poikkeuksetta aamuni laskemalla montako tuntia duunia on jäljellä. Syynä osittain uuvuttava yhdeksän päivän työputki, mutta myös se, että oon nyt luuhaillut 6 viikkoa muiden nurkissa, enkä malta odottaa että saan vapauteni takaisin! Plus kaipaan taas vähän menoa ja meininkiä, mitä Byronin pitäisi onneksi olla tulvillaan eli all good!

Ranchilaiffi on ollut kaiken kaikkiaan ihan mahtava kokemus. On ollut siistiä olla keskellä kaunista luontoa, pestä vaatteita joessa, seurata monenlaisia elukoita wallabeista goanoihin ja levätä kuistilla kaikessa rauhassa lintuja ja lehmiä kuunnellen. Kolme viikkoa on kuitenkin tarpeeksi tälläiselle hulivilille, sillä eihän täällä oikeestaan mitään muuta oo kun sitä pusikkoa silmänkantamattomiin. Toisaalta se on ollut hyvä asia, en oo voinut käyttää rahaa mihinkään (jeshh) ja oon nähnyt taas erilaisen puolen Australiasta, mutta toisaalta alkaa jo pikkasen kyllästyttämään. Aika siis vaihtaa maisemaa!

Vaikka rutiinit on samat päivästä toiseen, on jokaisessa päivässä ollut aina jotain uutta ja erityistä. Ollaan tehty poikien kanssa kaikenlaisia hommia, saadaan pitkälti itse päättää mitä tehdään ja myös millon halutaan työskennellä. Päivät alkoi yleensä seitsemältä, tehtiin duunia puoli kahteentoista ja jatkettiin taas viiden jälkeen viimeiset 1,5h kun aurinko ei oo enää armottoman kuuma. Koskaan aiemmin en oo ulkomailla ollessa toivonut pilviä tai sadetta, mutta täällä ne on ollut aina kyllä suuri helpotus. Erilaisten työtehtävien lisäksi vaihtelua on tuonut paikallisten eläinten tarjoamat yllätykset ja meidän kolmikon tempaukset.

Kaikennäköistä on tullut rakenneltua, tässä systeemi joka suojaa sisällä olevaa venttiiliä lialta ja mudalta, also known as spaceship

Näin lammella (mistä johdetaan vettä taloon) käärmeen, hyi, joten paras pitää jatkossa kärmeenkestäviä kenkiä conssien sijaan

Pumpataan vettä lammesta torniin ja sieltä edelleen talossa oleviin säiliöihin

Jamie kantamassa puuta vesitornille...

...joka on tarkoitus vuorata niillä

Tätäkin tullut maalattua, värikäs ja vesitiivis candypole suojaa lammella olevia johtoja kastumasta

Valmis seinään siististi kiinnitetty vesijärjestelmä ja epämääräisestä rojusta siivottu piha

Eroteltiin nää yksitellen rikkinäisistä laattasysteemeistä, hostit myy ne mosaiikkitöiden materiaaliksi

Yksi viikonlopun maalausoperaatioista

Even more tiles... Täällä tuntuu olevan loputon määrä laattakasoja, saatiin järkättyä osa niistä

Jamie maalas katon ja VK lattian

Ja tää mesta oli aiemmin ihan tulvillaan romua, not anymore!

Parasta täällä on ehdottomasti ollut Jamien ja Damienin seura. Ollaan hitsauduttu hyvin yhteen ja ollaan ihan mahtava tiimi! Damien on porukan aivot, Jamie sydän&sielu ja meitsi nimettiin porukan haukkariksi. Ollaan kaikki erilaisia, mutta silti hommat skulaa hyvin ja yhteiselo rullaa. Ja meillä on ollut ihan sairaan hauskaa, varsinkin Jamien kanssa läppä karkaa aika helposti käsistä, jonka seurauksena oon lopulta kaksinkerroin jossain kulman takana hihittämässä. Damien on puolestaan ihanan vilpitön ja hyväsydäminen, ja sen kanssa on helppo jutella milloin mistäkin. Näistä "isoveljistä" vien ehdottomasti monia hyviä muistoja mukanani.

Mutta ihan vielä pojat ei pääse musta eroon! Sue ja Keith lähtee Brisbaneen synttärijuhliin lauantaina, ja saan niiltä kyydin Byroniin. Pojilla olis siis koko kämppä tyhjänä viikonlopun, mutta mitäs sitä tyhjällä kämpällä täällä Mongogariessa tekis. Saatiin pojat innostumaan viikonloppureissusta eli ne lähtee siis mukaan Byroniin ja saa sunnuntaina hosteilta kyydin takas ranchille. Jes! Ollaan oltu vähän huolissaan siitä miten selvitään tuolla isossa maailmassa, mutta eiköhän me toistemme tuen avulla päästä hyvin alkuun. Pumped!

Conssitkin on taas kiillotettu ja valmiit kohtaamaan Byron Bayn!

XX

VK

TWO SIDES OF THE SAME COIN (MONGOGARIE,NSW)

It's not about being inseparable, it's being separated and nothing changes

Viimesen kuukauden on ollu enemmän tai vähemmän ihan järkyttävä kaveri-ikävä. Oikeastaan aika paljon ja koko ajan. Tapaan täällä uusia mahtavia ihmisiä jatkuvasti, mikä on ihan huippua, mutta toisaalta kukaan täällä ei oikeesti tunne mua. Vaikka hengailtais 24/7, ne ei tiedä mun taustoja, luonnetta, ajatuksia tai oikeastaan mitään muuta kun mitä ne musta ite havannoi. Kaipaan niitä ihmisiä, jotka tietää yhdestä sanasta tai eleestä tasan tarkkaan mitä ajattelen. Ja niitä joiden kanssa yks sana saa aikaan ihan uskomattoman hepulin hahahah. En oo huolissani siitä, millä mallilla kaverisuhteet on kun palaan Suomeen, koska uskon että ne ihmiset, jotka haluan lähelleni on siellä odottamassa. En vaan malttais millään odottaa että nään ja kuulen mun rakkaat homegirlit ja homeboyt!

Toinen asia mitä kaipaan kotoa on kieli. Suomessa yön pikkutunteina puhe vaihtui yleensä kavereiden kanssa suomesta englantiin jostain kumman syystä. Se oli niin paljon helpompaa. Sillä oli oma termikin, drunken English, koska eihän se totta puhuen varmaan ihan sitä selkeintä englantia ollut. Täällä englantia puhuessa all day every day, ja etenkin niinä hetkinä kun yö vaihtuu aamuun, toivon usein että voisin vaan sopertaa suomea kaikessa rauhassa. Englanti ei kielenä tuota mulle hankaluuksia, ajattelen usein mieluummin englanniks kun suomeks, koska se on jotenkin sujuvampaa, mutta eihän se äidinkieltä kuitenkaan korvaa. Kun puhun kavereille ja perheelle puhelimessa, suomi alkaa kuulostaa jo jotenkin vieraalta ja kummalliselta. Ihan kun en enää tietäis miten sitä pitää puhua. Onneks sain kuitenkin apua Sandralta tällä viikolla kun rupateltiin kevyt 55min phonessa, puhuttiin kaiken muun ajankohtaisen lisäks siitä kuinka siistiä on että meillä on oma koodikieli täällä kengurumaassa. Voi puhua ihan mistä vaan eikä kuuloetäisyydellä olevilla ihmisillä oo harmainta aavistusta mitä on meneillään. Hah!

On ihan sairaan mielenkiintoista ja jännittävää reissata paljon ja nähdä erilaisia kaupunkeja ja ihmisiä, enkä vaihtais tätä mihinkään tällä hetkellä, mutta samaan aikaan tuntuu siltä en oikeestaan kuulu minnekään. Tutustun koko ajan uusiin ihmisiin, senhetkinen asuinpaikka alkaa jo tuntua kodilta ja yhtäkkiä onkin taas aika heittää hyvästit, vaihtaa maisemaa ja aloittaa kaikki alusta. Ja sama tapahtuu taas parin viikon päästä uudelleen ja uudelleen. Oon kotosuomessakin aina menossa, en yleensä viihdy kauaa aloillani ja tarvitsen vaihtelua rutiineihin, mutta täällä kaikki muuttuu koko ajan, mikä on välillä tosi rankkaa. Oon jo nyt tavannut ihmisiä, joihin oon kiintynyt ja joiden kanssa haluaisin olla maailman loppuun asti,  mutta samaan aikaan mietin että vitsit, parin päivän päästä en ehkä enää koskaan nää näitä tyyppejä.

Varsinkin tässä on ollut opettelemista. Kun lähdin Brisbanesta viime viikolla olin aika hajalla, sydänsurut otti vallan ja jotenkin kaikki ajatukset oli ihan levällään kaikkiin ilmansuuntiin. Olin tosi turhautunut itseeni ja siihen etten voi kontrolloida omia ja varsinkaan muiden tunteita ja ajatuksia. Oon tottunu siihen että hommat on hanskassa enemmän tai vähemmän, mutta ihmissuhdejuttuja ei vaan voi kontrolloida samalla tavalla. Saakeli. Mutta nyt on taas opittu jotain uutta kantapään kautta, ja jatkossa on varmasti taas helpompaa setviä kaikennäköisiä sotkuja. Ja onneks on kavereiden korvaamaton apu ja tuki kotoa wadapin tai muiden medioiden kautta. Vaikka ne ei voi ratkoa ongelmia mun puolesta, ne saa mut ainakin paremmalle ja itsevarmemmalle tuulelle kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Tällä reissulla pitää muutenkin asennoitua ihmisiin ihan eri tavalla kun miten ajattelen asioista Suomessa. Helpommalla pääsee kun ei sitoudu mihinkään, nauttii siitä ajasta mitä on, kerryttää hyviä muistoja ja jatkaa eteenpäin. Muutoin kaipaa koko ajan sitä, mikä on jo menneisyydessä, eikä voi keskittyä niihin mahtaviin juttuihin mitä on meneillään just nyt, tässä hetkessä.

Vaikka viime viikolla tuntuikin välillä siltä että voisin näyttää kesoa kaikelle plus kaipaan joitain juttuja Suomesta, missään vaiheessa ei oo kuitenkaan ollu sellanen fiilis, että haluisin tulla takaisin vielä pitkään aikaan. Täällä on ihan uskomattoman hienoo olla ja joka päivä löytyy uusia ilonaiheita, tuntuu että oon vasta raapaissut pintaa näinä kahtena (?) kuukautena mitä oon ollu tien päällä. Välillä jopa tuntuu siltä että aika loppuu kesken, mutta en halua stressata siitä, tai oikeastaan mistään muustakaan liikaa, koitan ottaa kaiken irti nyt ja nauttia siitä mitä saan kokea! 

Sekavista mietteistä huolimatta Down Underissa kaikki hyvin, hommat skulaa jälleen ja odotan innolla uusia seikkailuja!

XX
VK

BACK IN BRISSY, QLD

4 days off from the ranch, time to head back to Sunshine State!

Ollaan sovittu hostien kanssa että me backpackerit tehdään 6h duunia päivässä 5 päivänä viikossa ruokaa ja asumista vastaan, mutta pitihän mun päästä vähän elävöittämään perusrutiineja! Järkkäilin Suen ja Keithin kanssa duunipäivät niin, että tein viime viikolla lauantaihin asti hommia, olin la-to Brisbanessa ja tällä viikolla torstaista sunnuntaihin huhkin täällä Mongogariessa. Ja ens viikolla taas täydet viisi päivää tiedossa eli 9pv putki meneillään nyt, noh, kyllä Brissy oli sen arvoinen! Kaiketi.

Bussi Brisbaneen lähti Casinosta lauantaina iltaseitsemän jälkeen, ja olin Brissyssä 21.40 paikallista aikaa (täällä NSW:ssä ollaan kesäajassa, jota ei käytetä Queenslandissa, siellä siis kello tunnin jäljessä). Kun saavuin Roma Streetille Brisbane Transit Centerille, juoksin äkkiä ostamaan GoCardin ja sieltä taas pää kolmantena jalkana Clevelandin junaan, jonka nappasin juuri ja juuri! Kuinka ollakaan raiteet oli suljettu puolestavälistä matkaa for reasons unknown, joten vaihdoin Park Roadilla junasta bussiin, joka veisi mut vihdoin Norman Parkiin. Pilkkopimeässä täysin tuntemattomia reittejä ajeltuamme pääsin kuitenkin Norman Parkin juna-asemalle, ja lähdin Google mapsien opastamana kohti Mitchin kämppää. Lopputuloksena seisoin pilkkopimeässä kummallisessa kadunmutkassa, eikä tuttua taloa näkynyt mailla halmeilla. Onneksi pääsin kuitenkin hostin opastamana väsyneenä mutta onnellisena oikeaan osoitteeseen iltayhdentoista jälkeen. Niin Mitchän oli itse vielä Gold Coastilla joten mulla oli koko kämppä itselläni, not weird at all. Palasin vanhaan kunnon backpacker ruokavalioon, pussikeittoon ja vauvanruokaan, jonka jälkeen pääsin vihdoin ja viimein unten maille.

Sunnuntai! Nolla päivää ja yötä jäljellä että nään taas kaverit jee! Heräsin jo ennen aamukuutta junien, lintujen ja lentokoneiden metakkaan. Kaikki mahdollinen melu yhdessä paikassa! Mitch oli myös hereillä jo ennen seitsemää, vaikka oli bailannut kavereiden kanssa aamuun asti Gold Coastilla. Vaihdettiin muutamat viestit ennen kuin suuntasin keskustaan  hoitamaan pari pakollista asiaa. Kaiken liikennehässäkän (raiteet oli edelleen kiinni) jälkeen nähtiin vihdoin kahdelta ja oli kyllä ihan superkivaa vaikka oltiin molemmat aika väsähtäneitä edellisestä päivästä. Mitch koitti opettaa mua skeittaamaan mutta eihän siitä mitään tullut hahah. Mitchin kaveri John, jonka olin tavannut jo viime kerralla kun olin Norman Parkissa couchsurffaamassa, tuli illalla käymään kahden _saksalaisen_ couchsurffaajan kanssa, kuunneltiin musaa, syötiin hyvää ruokaa ja juteltiin niitä näitä. Ja käytiin tervehtimässä naapurissa asuvaa maailman suloisinta lehmää, Moosea. Kyllä. Lehmä. Brisbanen lähiössä. Ensimmäisten vieraiden lähdettyä jäätiin odottelemaan toista satsia, Mitchin sisko ja pari kaveria tuli vielä nopeelle vierailulle illalla. Viimeisten vieraiden lähdettyä pistettiin leffa pyörimään, Get rich or die tryin, TÄTÄKÄÄN en oo aiemmin nähnyt joten olihan se nyt jo korkea aika...Melkein nukahdettiin kesken filmin mutta sinniteltiin urhoollisesti loppuun asti, jonka jälkeen päästiin ansaituille yöunille.

Seuraavana aamuna oli viikon keljuin päivä, maanantai. Mitchin piti mennä töihin mutta jäikin tekee duunia himaan, mikä ilahdutti minua suuresti. En kuitenkaan halunnut olla tiellä joten lähdin lenkille ja sen jälkeen Wynnumiin tsekkaamaan second hand -kauppoja ja merta. Siellä ollessani sain kuitenkin Mitchiltä viestin että sen tarvii lähteä taas Gold Coastille seuraavaks päiväks duuniin. Fuck. Nooo kiireenvilkkaa kotiin, Mitch heitti mut asemalta kämpille ja lähti ajamaan GC:lle ennen ruuhkaa. Toinen yö yksinään kämpillä siis. Mitässs. Noo ainakin mulla oli aikaa viimeistellä yks blogikirjoitus joka oli roikkunut vaikka kuinka kauan, plus söin kostoksi Mitchin karkit. Yritin myös hakea seuraavan illan Beyonceliput Post Officesta mutta pipariksihan sekin meni.

 

Tuesday aka QUEEN B! Nostin itselleni word of the dayn, joka oli enthusiasm, kuinkas sattuikaan. Suuntasin aamulenksulle ja sen jälkeen South Bankiin ottamaan arskaa, jotta pääsisin eroon Mongogarien junttirusketuksesta. Kotimatkalla jouduin sadekuuron uhriksi, ja sain yhden jos toisenkin tööttäyksen vastaantulevilta autoilta raahustaessani juna-asemalta kämpille. Tilanne oli niin huvittava että en ees jaksanut olla vihainen vaan naureskelin itsekseni litimärkien hiusten lomasta. Mulla oli tunti aikaa ennen kun piti lähteä taas juna-asemalle ja kohti illan keikkaa, ja kun lähtökohtana oli litimärkä likka, meinasi tulla pikkupaniikki että sain kaiken oleellisen hoidettua! Mutta loppujenlopuksi pääsin kuitenkin Boondallin junaan ja kohti Brisbane Entertainment Centreä! Keikkapaikka oli helppo löytää kun seurasi paikalle valuvaa ihmismassaa, pääsin sinne hyvissä ajoin mutta jouduin odottamaan mun lippuja tunnin, koska en ollut hakenut niitä etukäteen. Damn. Huolestuneena seurasin kuinka ihmisjoukko porteilla kasvoi kasvamistaan, mutta pääsin kuitenkin lopulta jonon jatkeeksi melko hyvissä ajoin. Kun odotettiin sisäovien aukeamista, varastin vahingossa ihan törkeen hyvän paikan jonosta, jonka olemassaoloa en edes tajunnut ennen kuin katselin vähän ympärilleni ja takana jonottavia ihmisiä. Oh well. Ovien auettua rynnistettiin jonossa tapaamani äidin ja tyttären kanssa kohti eturiviä. Kaikkien pitää aluksi istua rauhassa paikoillaan, mutta kun järkkärit antaa luvan seisoa helvetti on irti, kun kaikki tönivät kohti parhaita paikkoja. Pidin tapani mukaan hyvin pintani ja löysin itseni kolmosrivistä, not bad! Iqqy Azalea oli lämppärinä dope, ja siitä puolen tunnin päästä oli Beyoncen vuoro! Ihan järkyttävän hyvä show, no words. Oli vaan tosi kummallista olla siellä ihan yksinään, sillä tiedän että monet mun kamut Suomessa olis varmasti halunnut olla myös siellä! Keikan jälkeen pääsin kotimatkalle helposti, Mitch haki mut asemalta ja mentiin nopsaa nukkumaan.

Aamulla Mitch lähti töihin ja kysyi voinko siivota kämpän, ja mikäs siinä, mun selkä oli ihan skeidana muutenkin edellisillasta joten en olis suunnannut kaupunkiin kuitenkaan. Katsoin 8 milen aamulla, söin kaiken jäätelön ja aloin siivoilemaan hyvää musaa kuunnellen. Hosti tuli lounastauolla kotiin mikä oli mukava ylläri, jutskailtiin vähän aikaa ennen kun se lähti taas töihin ja palasin imurin varteen. Mitchin palattua kotiin kaikki oli aika jäätävää ja se piti ittensä koko ajan ihme kiireisenä mutta mulla oli hauskaa sen kamujen kanssa, mentiin kaikki juhlimaan yhden Chrisin kolmikymppisiä Bowling Clubille ja syötiin siellä illallista, näin muitakin Mitchin kavereita jotka olin tavannut jo viime kerralla ja pistäydyttiin vielä yksissä kotikemuissa ennen kun mentiin takas kämpille. John (Johnny) tuli taas käymään illalla ja meillä kolmella oli ihan sairaan hauskaa, ihme hepulointia hahah. Mutta sitten piti taas kiirehtiä nukkumaan, sillä torstaina odotti 3am herätys, aika lähteä takaisin Mongogarieen fak.

Aamulla tilasin taksin Roma Streetille, josta nousin bussiin. Sain edellisiltana Countrylinkiltä viestin, että mun juna on korvattu bussilla Graftoniin, josta mun pitäis ottaa uus juna Casinoon. Ihan kun darra, aikanen herätys ja yleinen turhautuneisuus ja epätoivo ei olis vielä tarpeeks. Roma Streetillä ei ollu minkäänlaista infoo busseista, eikä ketään keltä kysyä, joten meitä oli vaan iso joukko tietämättömiä ihmisiä odottelemassa jonkinnäköistä bussia. Nousin yhteen bussiin, joka olikin väärä, menin toiseen ja pääsin sillä Ballinaan asti, josta meille oli järkätty taksikyyti Casinoon. Sue odotteli mua asemalla, tarjos kahvin ja suunnattiin ranchille. Toivoin ettei hiekkatie loppuisi ikinä, sillä tiesin, että sen lopussa odottelisi iso kasa hommia, eikä olotila ollut maailman paras henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Selvisin kuitenkin työpäivästä, vaikka pojat naureskelikin mulle ja mun väsymykselle. Tauolla iski ihan hirvee kaveri-ikävä ja muutenkin tuntu että maailma kaatuu päälle, mutta onneks whatsappailusta oli apua ahdistukseen. Päivä ei ollut maailman paras mutta ompahan sekin nyt eletty! New continent same old shit mutta Queen B:n sanoin Imma grown woman, I can do whatever I want!

XX
VK