Viimesen kuukauden on ollu enemmän tai vähemmän ihan järkyttävä kaveri-ikävä. Oikeastaan aika paljon ja koko ajan. Tapaan täällä uusia mahtavia ihmisiä jatkuvasti, mikä on ihan huippua, mutta toisaalta kukaan täällä ei oikeesti tunne mua. Vaikka hengailtais 24/7, ne ei tiedä mun taustoja, luonnetta, ajatuksia tai oikeastaan mitään muuta kun mitä ne musta ite havannoi. Kaipaan niitä ihmisiä, jotka tietää yhdestä sanasta tai eleestä tasan tarkkaan mitä ajattelen. Ja niitä joiden kanssa yks sana saa aikaan ihan uskomattoman hepulin hahahah. En oo huolissani siitä, millä mallilla kaverisuhteet on kun palaan Suomeen, koska uskon että ne ihmiset, jotka haluan lähelleni on siellä odottamassa. En vaan malttais millään odottaa että nään ja kuulen mun rakkaat homegirlit ja homeboyt!
On ihan sairaan mielenkiintoista ja jännittävää reissata paljon ja nähdä erilaisia kaupunkeja ja ihmisiä, enkä vaihtais tätä mihinkään tällä hetkellä, mutta samaan aikaan tuntuu siltä en oikeestaan kuulu minnekään. Tutustun koko ajan uusiin ihmisiin, senhetkinen asuinpaikka alkaa jo tuntua kodilta ja yhtäkkiä onkin taas aika heittää hyvästit, vaihtaa maisemaa ja aloittaa kaikki alusta. Ja sama tapahtuu taas parin viikon päästä uudelleen ja uudelleen. Oon kotosuomessakin aina menossa, en yleensä viihdy kauaa aloillani ja tarvitsen vaihtelua rutiineihin, mutta täällä kaikki muuttuu koko ajan, mikä on välillä tosi rankkaa. Oon jo nyt tavannut ihmisiä, joihin oon kiintynyt ja joiden kanssa haluaisin olla maailman loppuun asti, mutta samaan aikaan mietin että vitsit, parin päivän päästä en ehkä enää koskaan nää näitä tyyppejä.
Varsinkin tässä on ollut opettelemista. Kun lähdin Brisbanesta viime viikolla olin aika hajalla, sydänsurut otti vallan ja jotenkin kaikki ajatukset oli ihan levällään kaikkiin ilmansuuntiin. Olin tosi turhautunut itseeni ja siihen etten voi kontrolloida omia ja varsinkaan muiden tunteita ja ajatuksia. Oon tottunu siihen että hommat on hanskassa enemmän tai vähemmän, mutta ihmissuhdejuttuja ei vaan voi kontrolloida samalla tavalla. Saakeli. Mutta nyt on taas opittu jotain uutta kantapään kautta, ja jatkossa on varmasti taas helpompaa setviä kaikennäköisiä sotkuja. Ja onneks on kavereiden korvaamaton apu ja tuki kotoa wadapin tai muiden medioiden kautta. Vaikka ne ei voi ratkoa ongelmia mun puolesta, ne saa mut ainakin paremmalle ja itsevarmemmalle tuulelle kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Tällä reissulla pitää muutenkin asennoitua ihmisiin ihan eri tavalla kun miten ajattelen asioista Suomessa. Helpommalla pääsee kun ei sitoudu mihinkään, nauttii siitä ajasta mitä on, kerryttää hyviä muistoja ja jatkaa eteenpäin. Muutoin kaipaa koko ajan sitä, mikä on jo menneisyydessä, eikä voi keskittyä niihin mahtaviin juttuihin mitä on meneillään just nyt, tässä hetkessä.
Vaikka viime viikolla tuntuikin välillä siltä että voisin näyttää kesoa kaikelle plus kaipaan joitain juttuja Suomesta, missään vaiheessa ei oo kuitenkaan ollu sellanen fiilis, että haluisin tulla takaisin vielä pitkään aikaan. Täällä on ihan uskomattoman hienoo olla ja joka päivä löytyy uusia ilonaiheita, tuntuu että oon vasta raapaissut pintaa näinä kahtena (?) kuukautena mitä oon ollu tien päällä. Välillä jopa tuntuu siltä että aika loppuu kesken, mutta en halua stressata siitä, tai oikeastaan mistään muustakaan liikaa, koitan ottaa kaiken irti nyt ja nauttia siitä mitä saan kokea!
Sekavista mietteistä huolimatta Down Underissa kaikki hyvin, hommat skulaa jälleen ja odotan innolla uusia seikkailuja!
XX
VK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti